Ok, olympialaiset menivät jo. Onneksi muut kirjoittivat niistä.

Tartuin kuitenkin Imagethiefin olympialaisten viimeisinä päivinä kirjoittamaan postaukseen kiinalaisesta sensuurista ja sen kritiikistä länsimaissa. Will Moss käsittelee 18.8. postauksessaan The New Yorkerin artikkelia "Angry Youth" kiinalaisnuorten suhtautumisesta valtiosensuuriin. Yleensähän meidänkin lehdissä saa lukea juttuja Kiinan sensuurin kauheuksista, ja sen seurauksista, kuten viime kevään Tiibet-mellakoiden ja Olympia-soihtukulkueen jälkeisestä kiinalaisnuorten hurmoksellisesta patriotismista.

Ehkä kiinalaisnuoret eivät sittenkään ole niin sensuurin sokaisemia kuin meidän tiedotusvälineemme antavat ymmärtää. Ehkä he ymmärtävät pelin hengen paremmin  kuin kuvittelemmekaan. Jostainhan Kiinan toisinajattelijatkin tulevat. Tuskin hekään voivat Kiinassa aivan yksin olla.

Kiinalaisia uutisointia seurattuaan on jopa halveeraavaa olettaa, että Kiinan ajatteleva nuoriso ei olisi mediakriittistä. Pikemminkin, kiinalaisnuorten ongelmana on jaksaa lukea uutisia, joiden totuus- ja informaatiotaso hipoo nollaa.

Esimerkiksi Suomessa, "riippumattomien" maakuntalehtien luvatussa maassa, on varmasti vaikeampi erottaa ja arvailla milloin itsesensuuri tai vahva patrioottinen asenne on jättänyt jälkensä uutisointiin. Harvemmin Suomessa kuulee kritiikkiä liian Kiina- tai Venäjä-myönteisestä uutisoinnista, tai edes kritiikkiä oman hallituksen toimia kohtaan. Osataanko täällä olla mediakriittisiä? Paremmin kuin Kiinassa?

Palaan koneelle muutaman kuukauden tauon jälkeen. Hesarissakin viikko pari takaperin esitellyn arkkitehti / taiteilija Ai Weiwein haastattelu "Index on Censorshipin" uusimmassa Kiina-teemanumerossa (2/2008) kiteytti hyvin Kiinan henkistä tilaa ja sai minutkin taas kirjoittamaan Kiinan tilaneesta.

Oman ajattelun puutteessa viittaan Imagethiefin juttuun Sidney Morning Heraldissa ja aiemmin South China Morningpostissa julkaistusta listasta, jossa luetellaan kiinalaiselle medialle asetettuja rajoituksia olympialaisten aikaan. Listaan kuuluu mm. seuraavia asioita.

1) Tv-lähetykset ovat suoria, mutta hätätilanteessa asioista ei kuitenkaan saa kirjoittaa lehdissä. (Esimerkiksi avajaisten suuta liikuttelevasta "laulaja"-tytöstä ei ole ollut soveliasta kirjoittaa Kiinassa.)
2) Elokuun alusta avatuista ulkomaisista nettisivuista ei saa raportoida, eikä niitä saa mainostaa tai linkittää kiinalaisilta uutispalvelimilta.
3) Ole varovainen etnisten ja uskonnollisten teemojen suhteen. (Alkuviikon Tiibet-protestista ei tietenkään kirjoitettu Kiinan mediassa.)
4) Älä tee suurta numeroa ulkomaisista johtajista olympialaisten avajaisseremoniassa, älä varsinkaan heidän istumajärjestyksestä tai yksityiselämästä.
5) Etniseen tasa-arvoon täytyy kiinnittää erityistä huomiota.
 ... ja niin edelleen.

Yleisenä ohjeena todetaan, että jos asiasta ei ole virallista linjaa, älä kirjoita siitä. Kiinan hallinto ei tietenkään ole myöntänyt, että edellä esiteltyä säännöstöä olisi edes olemassa.

Pistänpä linkin Danwei.org:in ja Global Voices-saitin juttuihin viime päivinä esille nousseesta Wang Qianyuanin kohtalosta kiinalaisnuorison nationalismin uhrina (Global Voices on kääntänyt paljon myös kiinalaisia keskustelupalstojen kommentteja). Jutut on kuvottavia esimerkkejä useiden kiinalaisnuorten nationalismista.

Wang Qianyuan oli mukana amerikkalaisen Duke Universityn kampuksella pidetyissä mielenosoituksissa, joissa toisessa vaadittiin Tiibetin vapautusta ja ihmisoikeuksia Kiinaan, toisessa, kiinalaisopiskelijoiden järjestämässä taas Tiibetin kuulumisesta Kiinaan. Wang yritti ilmeisesti toimia sovinnollisesti molempien ryhmien joukossa ja piti puheenvuoron länsimaisen blokin joukossa. Tämän seurauksena hän ja hänen perheensä Kiinassa ovat joutuneet kiusaamisen, kivienheittelyn ja raakojen uhkausten kohteeksi. Kiinalainen media on taas nostanut Wangin yleiseksi paheellisuuden ylipapittareksi. Kiinan keskustelevision nettisivujen etusivulla hänestä kerrottiin kuvan kanssa: “Kaikkein häpeällisin ja rumin kiinalainen vaihto-opiskelija” (最丑陋留学生).  
 


Kiinalaisten mielenilmaukset Ranskaa ja CNN:ää vastaan ovat muutenkin viime viikkoina osoittaneet miten pitkälle kiinalainen nationalismi on edennyt. Käsittääkseni aina 90-luvulta asti Kiinan hallinnon tavoitteena on ollut kääntää ns. kommunistinen ideologia nationalismin vahvistamiseksi. Kommunistisia pyrkimyksia Kiinassa ei ole tainnut olla sitten Maon aikojen, joten joku yhteinen tekijä kiinalaisille ilmeisesti piti löytää. Näinpä Kiinan hallinto on jo vuosia yrittänyt korostaa kiinalaisten olevan yhteistä perhettä, yhteisen kulttuuritaustan ja loistavan historian omaavaa ja kohti vielä hienompaa tulevaisuutta kulkevaa kansaa. Näin esimerkiksi kymmenet miljoonat ulkokiinalaiset on pyritty sitouttamaan Kiina Kansantasavallan kehitysprojektiin, koska kommunistisen propagandan jatkaminen tuskin maailmaa nähneisiin kiinalaisiin enää purisi.

Taustalla on myös 1900-luvun vaihteen länsimaiden harjoittama Kiinan alistaminen ja toisen maailmansodan aikaiset japanilaisten raakuudet, joiden ei haluta enää toistuvan. Tältä pohjalta, ja tietysti median ylivallalla, nationalismille on saatu loistavat puitteet kiinalaisnuorison keskuudessa.

On joka tapauksessa surkeaa, kuinka hurmiollisesti kiinalaisnuoret lähtevät ranskalaiskauppaketjun kimppuun vain sillä perusteella, että olympiasoihtu-show Pariisissa karkasi turvamiesten käsistä. Tietysti tilanne näytti pahalta, kun joku protestoija pääsi repimään soihdun hauraan, pyörätuolissa kulkevan kiinalaisurheilijan käsistä. Mutta onko Carrefourin, Ranskan Anttilan, boikotointi paras keino osoittaa mieltään?

Viime päivinä olen yrittänyt lueskella Tiibetin mellakoiden historiallisista taustoista, mutta ehkä kirjoitan siitä myöhemmin. Lisäksi olen ajautunut aivan liian usein lukemaan Kiinan virallisen uutistoimiston Xinhuan Chinaview-sivuilta Kiinan virallista höpötystä Tiibetin tilanteesta ja sen taustoista. Koska olen itse laiska kirjoittaja, suosittelen tutustumaan mediapeliin Beijing Newspeak –blogin Chris O’Brianin postauksesta. O’Brianilla on kokemusta Xinhuan toimituksesta “Language polisherina”, joten hänellä on kiinnostavia näkemyksiä siitä, kuinka uutisartikkelien ja sanomalehtien “Kommentti”-osiot toteutetaan.

Postauksessa todetaan muun muassa, että osa artikkeleista käytännössä kirjoitetaan ministeriössä, jonka jälkeen Xinhuan rooliksi jää kielentarkistus kansainvälistä yleisöä varten. Ei käy toimittajia kateeksi. Toisaalta, ymmärrän, jos duunia on vaikea jättääkään. Oma vähäinen kokemukseni CCTV:ssä, Kiinan keskustelevisiossa, antoi samanlaisen kuvan toiminnasta. Toimittajat ja ohjaajat voivat olla hyvinkin idealistisia ja fiksuja, mutta duunin jättämisen seuraukset olisivat sittenkin liian kovat.

Tietysti ilmiö on tuttu myös länsimaista, myös Suomesta. Ei aina voi päästä tekemään ideaaliaan vastaavaa duunia. Täällä voi kuitenkin elää sossun rahoilla eikä vanhempien ruuansaannista tarvitse huolehtia. Kiinassa tilanne voi olla astetta karumpi, ja siten vaaditaan astetta karumpaa sopeutumistakin.

Xinhuan Dalai Lama -kommentteja lukiessa ei voi kuin ihmetellä, miten tilanne voisi koskaan lientyä ja neuvottelut päästä alkuun. Toisaalla, länsimaiset lehdetkin näyttävät syyllistyneen typerään vääristelyyn käyttämällä Nepalista otettuja kuvia munkkien pieksämisestä  Tiibet-uutisoinnissa.  Sellaiset tapaukset ovat antaneet Kiinan viralliselle medialle halventaa kaikkia länsimaisia  uutisia, joissa Xinhuan uutisointiin suhtaudutaan penseästi.

 

Zhongnanhai –blogissa on kiinnostava linkki kanadalaisen Victoria Times Colonist –lehden artikkeliin Tiibetin mellakoiden yhteiskunnallisista seurauksista. Artikkelissa haastatellut kiinalaiset valittavat tiibetiläisten kiittämättömyyttä vaikka Kiina on pumpannut rahaa ja teknologiaa Tiibetin modernisoimiseksi jo vuosikausia. Palkaksi saa vain mellakointia ja viattomien han-kiinalaisten tappamista tiibetiläisalueilla. Vaikka nettikirjoittelu onkin Kiinassa tiukasti kontrolloitua, tiibetiläisiä arvostelevat kirjoitukset ovat saaneet käydä nettipalstoilla kuumina.

Tiibetin mellakoiden seurauksena rasismi ja syrjintä tiibetiläisiä kohtaan näyttää vain entisestään lisääntyvän. Tämä näkynee myös muualla kuin Tiibetissä, koska tiibetiläisiä asuu noin miljoona muissa Kiinan provinsseissa. Pekingissä tiibetiläisiä näkyi erityisesti matkamuistojen myyjinä katujen varsilla, mitä ei voi pitää minään korkeaa kunnioitusta herättävänä duunina.

Toisaalta, Kiinalaisten poliitikkojen lausunnot eivät varmasti auta Dalai Lamaan uskovia tiibetiläisiä rakentamaan rauhaa han-kiinalaisten kanssa. Seuraavassa katkelma Tiibetin korkeimman kiinalaisviranomaisen kommenteista Victoria Times Colonistin artikkelista:


Artikkelissa nostetaan myös esille Tiibetin nuorisoliigan kärsimättömyys kiinalaishallinnon jatkuvien sortotoimenpiteiden edessä. He voisivat olla valmiita väkivaltaiseen vastarintaan, minkä vaihtoehdon Dalai Lama sulkee varmasti niin kauan kuin hän hengellisenä johtajana pysyy.

Toisin sanoen, Kiinan harmonisen yhteiskunnan projekti voi saada pikemminkin lisää haasteita, jos Dalai Lama luopuu vallasta. Hyvin väkivaltaiset ja laajalle levinneet yhteenotot olisi huomioitava moraalinvartijoina toimivissa maissa, kuten USAssa ja EU:ssa, olipa sillä seurauksia kaupankäynnille tai ei.

Zhongnanhain aiemman postauksen linkkien kautta löytyi myös Kiinan virallisen Xinhua-netin uutisointia Tiibetin tapahtumista. Todellisuus on todellakin toinen kuin mitä Hesari meille tarjoilee. Vaikka Xinhuan keräämä lista Kiinan toimia tukevista maista ei koostukaan mistään demokratian ja läpinäkyvän hallinnon kärkimaista, on toisaalta fakta, että ko. maat ainakin paperilla edustavat merkittävää osaa maailman asukkaista.

Tämän viikon uutiset ovat olleet kaikenkaikkiaan masentavia Kiinan kehityksen kannalta (enkä tarkoita nyt pörssikurssien kehitystä). Yksi indikaattori perusvapauksien heikkenemisestä on uutinen poliittisten vankien määrän kasvusta viime vuosina (ks. China Heraldin ja Dui Hua -säätiön postaukset). Ainakin vuosien 2005-2007 välillä poliittisten vankien määrä on noussut tasaisesti, vuoden 2005 349 vangista vuoden 2007 619 vankiin.

Vielä laiska huomio Tiibet-uutisoinnista: Imagethiefin Will Mossin keskiviikon (19.3.) postaus Kiinan Tiibetiä koskevasta "pr-strategiasta" oli oikein valaiseva ja sisälsi kasapäin hyviä linkkejä. Imagethief hahmottaa terävästi Kiinan viime vuosien Tiibet-politiikan peruslinjaukset, jotka auttavat ymmärtämään miksi Kiina toimii tiedotuksessaan niin kuin on nähty. Samalla hän toteaa Kiinan menettäneen loistavan mahdollisuuden muuttaa kuvaansa vääristyneen informaation ja rajoitetun tiedonkulun mallimaana.

Entä jos Kiinan hallitus olisikin päästänyt länsimaisen median vapaasti todistamaan Tiibetin kapinointia ja hoitanut homman kotiin kyynelkaasulla ja robocop-pukuisten sotilaiden rauhallisella ylivoimalla? Siviilejä vastaan hyökänneitä tiibetiläisiä olisi hyvin voinut syyttää pelkiksi mellakoijiksi, sen sijaan, että nyt päädyttiin syyttämään kaikesta Dalai lamaa. Kiinan hallitus voisi valmistautua olympialaisiin yksi hyvä pr-projekti takataskussa, todistetusti kansojen välisen dialogin ja vapaan tiedonkulun kannattajana.

Mutta tuollainen skenaario on mahdoton juuri Imagethiefin toteaman Kiinan Tiibet-politiikan taustojen takia. Kiina pitää tiukasti kiinni väitteestään, että se on tuonut sivistyksen ja hyvinvoinnin takapajuiselle zang-kansalle, joka ei vain vielä ole päässyt täysin irtaantumaan vallanhimoisen uskonnollisen johtajansa Dalai laman vaikutusvallan lumoista. Tämän tarinan myyminen ulkomaailmalle on, ja tulee aina olemaan tuhoon tuomittu projekti.

Aktivoin tämänkin areenan nyt Tiibetin vastarinnan kunniaksi. En tiedä mitä siellä tapahtuu, joten hyppään arvailun sorron ja väkivällan laajuudesta Tiibetissä, Sichuanissa ja Gansussa ja mietin mellakoiden poliittista viitekehystä, lähinnä ProState In Flames –blogin (钱烈宪要发炎, siis kiinaksi) viime päivän kirjoituksia mukaillen.

Tiibetistä voisi tulla uusi Chiapas tai Tshetsenia, mutta luulen siitä tulevan uusi Rangoon, epäonnistuneen munkkikapinan näyttämö. Tosin toisin kuin Burman hallitus, Kiinan kommunistijohto yrittää väittää taistelevansa toista suvereeniutta hakevaa valtaklikkiä vastaan. Kiina ei voi myöntää, että omat kansalaiset olisivat poliittisia toimijoita ilman kaikkea kontrolloivaa johtajaa. Politiikka on Kiinan johdolle valtapeliä suvereeniutta hakevien  valtakeskittymien välillä. Ruohonjuuritason toiminta ei kuulu Zhong Nan Hain (Kiinan Kremlin) äärirealistiseen politiikkakäsitykseen.

Tältä osinkin Kiina ja Venäjä muistuttavat entistä enemmän toisiaan. Samoin kuin Venäjä pitää valtaa öljyrikkaissa etelän provinsseissaan, Kiina haluaa pitää Tiibetin turismin, elintilan ja luonnonvarojen takapihanaan. Ei siis ihme, että Venäjä oli ensimmäisenä tukemassa Kiinan hallinnon pyrkimyksiä separatisteja vastaan. Samalla molempien maiden valtiojohto yrittää pitää kiinni 1900-lukulaisista kv-politiikan perusteista, vaikka pohja niille on pudonnut aikoja sitten.

ProState In Flames arvioi vastarinnan alkaneen osittain myös siksi, että tiibetiläiset tietävät tämän vuoden olevan hyvä aika protestoida kohta 50 vuotta kestänyttä, ja viime vuosina entisestään yltynyttä uskonnollista ja poliittista sortoa sekä kulttuurin raiskaamista vastaan. Tiibetiläiset tietävät, että heidän mahdollisuutensa vastarintaan ovat vähäiset, ja aika käy heitä vastaan. Ei siis ehkä ole yllättävää, että osa tiibetiläisistä päätyy epätoivoiselta vaikuttavaan väkivaltaan, ryöstelyyn ja paikkojen hajottamiseen.


Luulen, että Kiinan johto pyrkii käyttämään kaikilla protestialueilla Burmasta tuttua taktiikkaa: journalistit ulos, armeija sisään ja naurettavia tilannekuvauksia lehdistötilaisuuksissa maailman medialle. Kiinan hallinnon viime aikojen pr-toiminta antaa tosiaankin odottaa jotain niin idioottimaista. Siellä ei ole vielä ymmärretty, että pompöösimäinen lehdistötilaisuus keski-iän ylittäneillä pukumiehillä täytettynä ei rakenna totuutta, vaan tekstiviestit Tiibetistä voivat tuhota koko teatterin.

Jatkan edellisessä postauksessa esittelemistäni James Fallows'n pohdinnoista Kiinan nettisensuurin toiminnasta. Reporters without borders (Reporteurs sans frontiers, RSF) on julkaissut "Mr. Taon" kirjoittaman valaisevan raportin Kiinan nettisensuurin hallinnollisesta rakenteesta ja toimintatavoista. Herra Taon mukaan nettikontrolli työllistää kymmeniä tuhansia ja sensuuriorganisaatio ulottuu kansalliselta aina kaupunkitasolle.

Herra Taon mukaan keskeisimmät toimijat ovat englanniksi seuraavanlaisia nimihirviöitä: The Internet Propaganda Administrative Bureau and the Centre for the Study of Public Opinion, jotka toimivat valtion alaisuudessa ja The Internet Bureau and Bureau of Information and Public Opinion, jotka ovat osa kommunistista puoluetta (CPC).

Kiinnostavaa on myös, että Pekingissä fyysisesti sijaitsevat nettiyhtiöt ovat tiukemman vartioinnin alla kuin muualla toimivat. Herra Taon raportin mukaan Pekingin kontrolli muuttui passiivisesta seurannasta todelliseksi painostamiseksi vuoden 2005 lopulla, kun Beijing Internet Information Administrative Bureau perustettiin ja se värväsi runsaasti työvoimaa. Käytännössä kaikki merkittävät nettiyhtiöt toimivat Pekingistä käsin, mm. Sina, Sohu, Netease (163.com) (Kiinan suosituimmat uutisportaalit), Baidu (Kiinan vastine googlelle) ja Yahoo.

Raportin mukaan Pekingin sensuuriviranomaiset järjestävät joka perjantaiaamu 19 suurimmalle nettifirmalle palaverin, jossa käydään läpi menneen viikon uutisaiheita, kritisoidaan epäonnistuneita tiedonvälittäjiä sekä käydään läpi seuraavalla viikolla tärkeäksi nostettavat aiheet, sensuuriviranomaisten ohjauksessa kirjoitettavat artkkelit ja poistettavat uutiset. Jotta firmat todella kykenisivät hoitamaan informaationsuodatuksensa, kaikilla vähänkään merkittävillä nettiuutisportaaleilla on osasto, joka keskittyy propagandaohjeiden noudattamiseen sekä blogien,  nettikeskustelujen ja artikkeleiden suodattamiseen.  

Vielä vuonna 2006 Beijing Internet Information Administrative Bureau yksinkertaisesti pyysi toteuttamaan käskyt niin nopeasti kuin mahdollista, mutta vuonna 2007 se siirtyi hienojakoisempaan järjestelmään, jossa käskyjä jaetaan kolmessa eri kategoriassa: Ensimmäisen kategorian käskyt on täytettävä viidessä, toisen kymmenessä ja kolmannen 30 minuutissa. Muuten seuraa sanktioita.

The Beijing Information Office on kehittänyt edelleen pistesysteemin, jossa saitit voivat saada – tai menettää – pisteitä toimintansa perusteella. Jos pisteet menevät pahasti miinukselle, niin seurauksena saattaa olla toimintaoikeuksien menettäminen. Voi voi.  

Alla pari esimerkkiä herra Taolta, millaisia viestejä nettiportaalit ovat sensuuriviranomaisilta saaneet:


Tai yleisempi ohje koskien yhtä Kiinan keskeisimmästä sosiaalisista ongelmista:


Alla vielä esimerkki ohjeistuksesta oikeanlaisesta uutisoinnista:


…ja vielä esimerkki jo julkaistun uutisen poistovaatimuksesta:


Lisäksi kiinalaista nettiä sensuroidaan tiettyjen sanojen tai fraasien osalta, kuten kaikki kesäkuun 4. 1989 Tiananmenin tapahtumiin viittava ja moni muu Kiinan viitekehyksessä herkkä asia.

Raportin loppusivuille (s. 16) herra Tao on vielä koonnut esimerkkejä, osa oikeita mustan huumorin helmiä, millaisia nootteja uutisportaaleille on lähetetty.

Herra Tao on tehnyt julkaisullaan miehen teon. Hän on selvästikin hyvin sisällä skenessä. Olen jo kauan tiennyt, että kiinalaisen median tuotokset ovat kauheaa kuraa, mutta olen tyytynyt lähinnä naureskelemaan sanomalehtien absurdeille jutuille ja kääntämään telkkarin uutisten aikaan lähes aina tarjolla oleviin NBA-highlightseihin. Mutta ehkä joskus olisi syytä itkeäkin. Orwellin 1984 jää todellakin toiseksi 2000-luvun teknologian suomille mahdollisuuksille tuottaa kuva hyvinvoivasta ja suhteellisen "harmonisesta yhteiskunnasta" (termi muuten Kiinan netissä sensuroitu), jonka joukkotiedonvälitys on todellisuudessa massiivisen propagandakoneiston hallinnassa.

Käytännössä systeemi tietenkin nojaa tiedonvälittäjien ja kulttuurityöläisten kykyyn tehdä kompromisseja periaatteissaan, nähdä valtion tiedonkontrollin hyvät puolet (onhan toki niitäkin!), ja ennen kaikkea pelkoon oman asemansa menettämisestä. Tiedän, että esim. CCTV:ssä, Kiinan keskustelevisiossa, duunaa paljon järkevää ja korkeamoraalista porukkaa. Mutta jos haluat toimia mediamaailmaan liittyvällä unelma-alallasi, niin vaihtoehtoja ei Kiinassa juuri ole.

Noh, on kai niitä kapealeipäisiä vaihtoehtojakin, mutta etsin niitä jossain toisessa postauksessa.

Ps. Ei tästä blogista pitänyt tulla näin negatiivinen; nillittäminen on tylsää, varsinkin kun niin paljon pirteämpääkin kirjoitettavaa olis tarjolla.   

James Fallows on kirjoittanut The Atlanticin maaliskuun numeroon erittäin valaisevan ja ajatuksia herättävän artikkelin Kiinan nettisensuurista ja sen toimintaperiaatteista ("The Connection Has Been Reset", March 2008). Hän aloittaa selittämällä erilaiset blokkauskeinot, jatkaa esittämällä yleisimmät – ja varsin yksinkertaiset – blokkauksen kiertotiet ja päättää mielestäni terävällä pohdinnalla koko järjestelmän tarkoituksenmukaisuudesta.

Vietettyäni aikaisemmin jonkun tovin Kiinassa, Fallow's valaisut blokkausmetodeista auttavat nyt ymmärtämään mistä satunnaiset nettiongelmat tiettyjen sivujen kanssa todennäköisesti johtuivat. Tai miksi laajakaista ZhongGuanCunin, Pekingin high-tech -keskuksen huudeillakin saattoi käydä kovin hitaaksi.

Fallows'n mukaan ulkomaisten sivustojen kontrolli perustuu Kiinan kansainvälisten nettikaapeleiden valvontaan. Kiinan kontrollikoneistolla on valmiudet peilata kaikki Kiinasta ulos lähetettävä netti-informaatio, millä tarkoitetaan kaiken ulos maasta lähetetyn informaation eräänlaista kopiointia ja tarkastamista. Tämä ei ole kovin vaikeaa, koska kaapeleita on vain neljä, ja niistäkin Venäjälle suuntautuvan informaatiomäärä melko mitätön. Peilaustekniikan takana oli aikoinaan amerikkalainen Cisco-yhtiö, joka perusteli toimiaan sillä, että jos me ei, niin kyllä muut. Mikä lienee ihan totta; nykyään samaan pystyisivät Fallows'n mukaan kiinalaisyhtiötkin.

Ensimmäinen tapa on ns. DNS-blokkaus, jolla tiettyjen IP-osoitteiden takana olevat sivut yksinkertaisesti tehdään saavuttamattomiksi. Sen sijaan että Kiinan ns. Great FireWall (GFW) antaisi ilmoituksen, jossa kerrottaisiin, että "Nyt olet pahoilla teillä, turmelemassa joko valtiota tai omaa moraaliasi", yleisin ilmoitus on "Site not found". Tämä tietenkin pistää miettimään mikä meni vikaan. Onko nettipalvelussani katkos vai onko joku kääntänyt langattoman yhteyden pois päältä? Epävarmuuden ylläpitäminen näyttää olevan yksi sensuurin päätavoitteista.

Toinen tapa on lähettää sekä lähettäjän, siis yliinnokkaan netinkäyttäjän, että kielletyn IP-osoitteen tietokoneelle reset-ilmoitus, jolloin surfailija voi saada koneelle ilmoituksen "The connection has been reset." Siis taaskin seurauksena on yhteyden katkeaminen.

Kolmas tapa on blokata URL-osoitteiden tietyt avainsanat, joiden listaa voidaan aina pahan uutisen levitessä sopivasti muuttaa. Näin ollen tiettyjä sanoja sisältävät URL-osoitteet blokataan suoraan. Kokemukseni mukaan suomalaisia sanoja ei ole osattu ottaa listalle. Siten esim. tiananmenmassacre –sanan sisältävät sanat saattavat olla blokattuna, mutta www.tiananmeninveriloyly.fi -sivulle pääsisi. Noh, jos nyt oikein muistan, niin vajaa vuosi sitten itse TianAnMen (Pekingin keskusaukio, kommunistisen Kiinan symboli) kuului Kiinassa blokattuihin sanoihin….

Neljäs sensuuritapa on Follows'n mukaan sofistikoitunein, ja oman kokemukseni mukaan myös ärsyttävin. Jos menet väärälle sivulle, ja näin lataat sivua Kiinassa sijaitsevalle koneellesi, GFW tsekkaa samalla sivustoa haravoiden sopimatonta informaatiota. Jos sitä löytyy, GFW pakottaa lopettamaan sivun lataamisen esim. kahdeksi minuutiksi. Jos kokeilet sen jälkeen samaa sivua/sivustoa uudelleen, seurauksena saattaa olla kymmenen minuutin blokkaus. Jos vielä jaksat odottaa ja yrittää, GFW pakottaa puolen tunnin jäähylle, ja niin edelleen… 
Samalla tietysti jätät jälkesi sensuroijille, jonka jälkeen herkempi voi alkaa pelätä ovelle koputtelijoita. En kyllä itse usko, että siihen Kiinankaan resurssit riittävät, vaikka Follows arvioikin nettisensuurin työllistävän jopa kymmenen tuhatta työtä jolla on tarkoitus tekevää virkamiestä.

Kiinnostavinta artikkelissa oli sittenkin huomiot koko GFW:n  yksinkertaisesta, mutta kuitenkin useimmille kiinalaisille liian vaivallisesta kiertämisestä ja pohdinnat nettisensuurin asemoimisesta osaksi laajempaa kontrollikoneistoa. Koko mahtava palomuuri on helppo kiertää proxy-servereillä tai ns. VPN:llä (virtual private network). Itse käytin Kiinassa vain proxy-servereitä, lähinnä päästäkseni (varsin hitaalla yhteydellä) Wikipediaan, mutta Follows'n selityksen perusteella VPN vaikuttaa paljon helpommalta.

VPN mahdollistaa oman, suojatun väylän ulos Kiinasta ulkomaiselle palvelimelle, jota kautta sitten voi hakea salassa Kiinan sensuurilta mitä ikinä haluaa. Mutta mutta,  VPN maksaa, vaikkakin vain muutaman kymmenen euroa vuodessa, mutta sittenkin liikaa useimmille kiinalaisopiskelijoille. Toiseksi, monelle syynä voi olla pelkästään haluttomuus ns. valtionvastaisen palvelun hankintaan.

Joka tapauksessa kaikki pääsevät GFW:n läpi kaikille sivuille jos vain oikeasti haluavat. Vaikka sensuuriviranomaiset voisivatkin blokata VPN:n tai suojattujen sähköpostiservereiden kautta tulevan enkryptatun informaation pääsyn Kiinaan, se ei sovi talousvetoiseen nykypolitiikkaan. Kaikki ulkomaiset yritykset käyttävät VPN:ää ja suojattua sähköpostia, joten blokkaus kävisi Kiinan taloudelle liian kalliiksi. Ja sitä hintaa Kiina ei ole valmis tehosensuurista maksamaan.

Miksi nettisensuuria siis pidetään yllä? Follows'n mielestä keskeisintä on välittää Kiinan omille kansalaisille sanoma siitä, mikä on sallittua ja mikä ei. Vaikka kokemukseni mukaan Kiinan suurkaupungeissa kaikki tieto, kielletyt kirjat ja liberaalit sanomalehdet ovatkin saatavilla (englanniksi), niin kaikkea tietoa ei ole soveliasta levittää (varsinkaan kiinaksi).

Nykyinen järjestelmä pitää ennen kaikkea yllä tehokasta ennakkosensuuria, jota suitsitaan pitämällä tiedonvälittäjäluokka ajan tasalla siitä mistä saa puhua ja mistä ei. Follows'n mukaan tämä tapahtuu tiedottamalla internetyhtiöille (ja ilmeisesti kaikille media-toimijoille) sensuroitavista teemoista ja uutisaiheista. Harva haluaa hankaluuksia, ja ne jotka eivät kielloista välitä, voidaan hiljentää.

China Heraldin Fons Tuinstra kirjoittaa Europarlamentin (EP) hyväksyneen hollantilaisen konservatiivi-mepin Jules Maaten ehdotuksen huomioida nettisensuuri vapaan kaupan esteenä. Jos  EP:n aloite etenee ja saa ministerineuvoston hyväksynnän, niin EU:n (käytännössä komission) tulee vaatia muutoksia nettisensuuriin kaikissa globaaleissa kauppaneuvotteluissa (jotka taitavat olla nykyään enenevässä määrin bilateraalisia).

Kuulostaa aika kovalta aloitteelta. Hullu veikkaukseni on, että aloite pysähtyy Brittien ja Ranskan vastustukseen, ennen kaikkea Kiina-suhteiden kärsimisen pelossa; tosin Ranskaa on viime vuosina kiinnostanut myös Pohjois-Afrikan kaupan jatkuminen business as usual.

Eihän nettisensuurin vastustamisen vastustaminen hyvältä äänestäjien silmissä näyttäisi, mutta eipä EU-kansaa muutenkaan EU:n neuvoston päätökset taida kiinnostaa. Täytynee selvittää, milloin meidän Mauri Suuren virkamiehet pääsevät asiasta päättämään…