Ok, olympialaiset menivät jo. Onneksi muut kirjoittivat niistä.

Tartuin kuitenkin Imagethiefin olympialaisten viimeisinä päivinä kirjoittamaan postaukseen kiinalaisesta sensuurista ja sen kritiikistä länsimaissa. Will Moss käsittelee 18.8. postauksessaan The New Yorkerin artikkelia "Angry Youth" kiinalaisnuorten suhtautumisesta valtiosensuuriin. Yleensähän meidänkin lehdissä saa lukea juttuja Kiinan sensuurin kauheuksista, ja sen seurauksista, kuten viime kevään Tiibet-mellakoiden ja Olympia-soihtukulkueen jälkeisestä kiinalaisnuorten hurmoksellisesta patriotismista.

Ehkä kiinalaisnuoret eivät sittenkään ole niin sensuurin sokaisemia kuin meidän tiedotusvälineemme antavat ymmärtää. Ehkä he ymmärtävät pelin hengen paremmin  kuin kuvittelemmekaan. Jostainhan Kiinan toisinajattelijatkin tulevat. Tuskin hekään voivat Kiinassa aivan yksin olla.

Kiinalaisia uutisointia seurattuaan on jopa halveeraavaa olettaa, että Kiinan ajatteleva nuoriso ei olisi mediakriittistä. Pikemminkin, kiinalaisnuorten ongelmana on jaksaa lukea uutisia, joiden totuus- ja informaatiotaso hipoo nollaa.

Esimerkiksi Suomessa, "riippumattomien" maakuntalehtien luvatussa maassa, on varmasti vaikeampi erottaa ja arvailla milloin itsesensuuri tai vahva patrioottinen asenne on jättänyt jälkensä uutisointiin. Harvemmin Suomessa kuulee kritiikkiä liian Kiina- tai Venäjä-myönteisestä uutisoinnista, tai edes kritiikkiä oman hallituksen toimia kohtaan. Osataanko täällä olla mediakriittisiä? Paremmin kuin Kiinassa?

Palaan koneelle muutaman kuukauden tauon jälkeen. Hesarissakin viikko pari takaperin esitellyn arkkitehti / taiteilija Ai Weiwein haastattelu "Index on Censorshipin" uusimmassa Kiina-teemanumerossa (2/2008) kiteytti hyvin Kiinan henkistä tilaa ja sai minutkin taas kirjoittamaan Kiinan tilaneesta.

Oman ajattelun puutteessa viittaan Imagethiefin juttuun Sidney Morning Heraldissa ja aiemmin South China Morningpostissa julkaistusta listasta, jossa luetellaan kiinalaiselle medialle asetettuja rajoituksia olympialaisten aikaan. Listaan kuuluu mm. seuraavia asioita.

1) Tv-lähetykset ovat suoria, mutta hätätilanteessa asioista ei kuitenkaan saa kirjoittaa lehdissä. (Esimerkiksi avajaisten suuta liikuttelevasta "laulaja"-tytöstä ei ole ollut soveliasta kirjoittaa Kiinassa.)
2) Elokuun alusta avatuista ulkomaisista nettisivuista ei saa raportoida, eikä niitä saa mainostaa tai linkittää kiinalaisilta uutispalvelimilta.
3) Ole varovainen etnisten ja uskonnollisten teemojen suhteen. (Alkuviikon Tiibet-protestista ei tietenkään kirjoitettu Kiinan mediassa.)
4) Älä tee suurta numeroa ulkomaisista johtajista olympialaisten avajaisseremoniassa, älä varsinkaan heidän istumajärjestyksestä tai yksityiselämästä.
5) Etniseen tasa-arvoon täytyy kiinnittää erityistä huomiota.
 ... ja niin edelleen.

Yleisenä ohjeena todetaan, että jos asiasta ei ole virallista linjaa, älä kirjoita siitä. Kiinan hallinto ei tietenkään ole myöntänyt, että edellä esiteltyä säännöstöä olisi edes olemassa.

Pistänpä linkin Danwei.org:in ja Global Voices-saitin juttuihin viime päivinä esille nousseesta Wang Qianyuanin kohtalosta kiinalaisnuorison nationalismin uhrina (Global Voices on kääntänyt paljon myös kiinalaisia keskustelupalstojen kommentteja). Jutut on kuvottavia esimerkkejä useiden kiinalaisnuorten nationalismista.

Wang Qianyuan oli mukana amerikkalaisen Duke Universityn kampuksella pidetyissä mielenosoituksissa, joissa toisessa vaadittiin Tiibetin vapautusta ja ihmisoikeuksia Kiinaan, toisessa, kiinalaisopiskelijoiden järjestämässä taas Tiibetin kuulumisesta Kiinaan. Wang yritti ilmeisesti toimia sovinnollisesti molempien ryhmien joukossa ja piti puheenvuoron länsimaisen blokin joukossa. Tämän seurauksena hän ja hänen perheensä Kiinassa ovat joutuneet kiusaamisen, kivienheittelyn ja raakojen uhkausten kohteeksi. Kiinalainen media on taas nostanut Wangin yleiseksi paheellisuuden ylipapittareksi. Kiinan keskustelevision nettisivujen etusivulla hänestä kerrottiin kuvan kanssa: “Kaikkein häpeällisin ja rumin kiinalainen vaihto-opiskelija” (最丑陋留学生).  
 


Kiinalaisten mielenilmaukset Ranskaa ja CNN:ää vastaan ovat muutenkin viime viikkoina osoittaneet miten pitkälle kiinalainen nationalismi on edennyt. Käsittääkseni aina 90-luvulta asti Kiinan hallinnon tavoitteena on ollut kääntää ns. kommunistinen ideologia nationalismin vahvistamiseksi. Kommunistisia pyrkimyksia Kiinassa ei ole tainnut olla sitten Maon aikojen, joten joku yhteinen tekijä kiinalaisille ilmeisesti piti löytää. Näinpä Kiinan hallinto on jo vuosia yrittänyt korostaa kiinalaisten olevan yhteistä perhettä, yhteisen kulttuuritaustan ja loistavan historian omaavaa ja kohti vielä hienompaa tulevaisuutta kulkevaa kansaa. Näin esimerkiksi kymmenet miljoonat ulkokiinalaiset on pyritty sitouttamaan Kiina Kansantasavallan kehitysprojektiin, koska kommunistisen propagandan jatkaminen tuskin maailmaa nähneisiin kiinalaisiin enää purisi.

Taustalla on myös 1900-luvun vaihteen länsimaiden harjoittama Kiinan alistaminen ja toisen maailmansodan aikaiset japanilaisten raakuudet, joiden ei haluta enää toistuvan. Tältä pohjalta, ja tietysti median ylivallalla, nationalismille on saatu loistavat puitteet kiinalaisnuorison keskuudessa.

On joka tapauksessa surkeaa, kuinka hurmiollisesti kiinalaisnuoret lähtevät ranskalaiskauppaketjun kimppuun vain sillä perusteella, että olympiasoihtu-show Pariisissa karkasi turvamiesten käsistä. Tietysti tilanne näytti pahalta, kun joku protestoija pääsi repimään soihdun hauraan, pyörätuolissa kulkevan kiinalaisurheilijan käsistä. Mutta onko Carrefourin, Ranskan Anttilan, boikotointi paras keino osoittaa mieltään?

Viime päivinä olen yrittänyt lueskella Tiibetin mellakoiden historiallisista taustoista, mutta ehkä kirjoitan siitä myöhemmin. Lisäksi olen ajautunut aivan liian usein lukemaan Kiinan virallisen uutistoimiston Xinhuan Chinaview-sivuilta Kiinan virallista höpötystä Tiibetin tilanteesta ja sen taustoista. Koska olen itse laiska kirjoittaja, suosittelen tutustumaan mediapeliin Beijing Newspeak –blogin Chris O’Brianin postauksesta. O’Brianilla on kokemusta Xinhuan toimituksesta “Language polisherina”, joten hänellä on kiinnostavia näkemyksiä siitä, kuinka uutisartikkelien ja sanomalehtien “Kommentti”-osiot toteutetaan.

Postauksessa todetaan muun muassa, että osa artikkeleista käytännössä kirjoitetaan ministeriössä, jonka jälkeen Xinhuan rooliksi jää kielentarkistus kansainvälistä yleisöä varten. Ei käy toimittajia kateeksi. Toisaalta, ymmärrän, jos duunia on vaikea jättääkään. Oma vähäinen kokemukseni CCTV:ssä, Kiinan keskustelevisiossa, antoi samanlaisen kuvan toiminnasta. Toimittajat ja ohjaajat voivat olla hyvinkin idealistisia ja fiksuja, mutta duunin jättämisen seuraukset olisivat sittenkin liian kovat.

Tietysti ilmiö on tuttu myös länsimaista, myös Suomesta. Ei aina voi päästä tekemään ideaaliaan vastaavaa duunia. Täällä voi kuitenkin elää sossun rahoilla eikä vanhempien ruuansaannista tarvitse huolehtia. Kiinassa tilanne voi olla astetta karumpi, ja siten vaaditaan astetta karumpaa sopeutumistakin.

Xinhuan Dalai Lama -kommentteja lukiessa ei voi kuin ihmetellä, miten tilanne voisi koskaan lientyä ja neuvottelut päästä alkuun. Toisaalla, länsimaiset lehdetkin näyttävät syyllistyneen typerään vääristelyyn käyttämällä Nepalista otettuja kuvia munkkien pieksämisestä  Tiibet-uutisoinnissa.  Sellaiset tapaukset ovat antaneet Kiinan viralliselle medialle halventaa kaikkia länsimaisia  uutisia, joissa Xinhuan uutisointiin suhtaudutaan penseästi.

 

Zhongnanhai –blogissa on kiinnostava linkki kanadalaisen Victoria Times Colonist –lehden artikkeliin Tiibetin mellakoiden yhteiskunnallisista seurauksista. Artikkelissa haastatellut kiinalaiset valittavat tiibetiläisten kiittämättömyyttä vaikka Kiina on pumpannut rahaa ja teknologiaa Tiibetin modernisoimiseksi jo vuosikausia. Palkaksi saa vain mellakointia ja viattomien han-kiinalaisten tappamista tiibetiläisalueilla. Vaikka nettikirjoittelu onkin Kiinassa tiukasti kontrolloitua, tiibetiläisiä arvostelevat kirjoitukset ovat saaneet käydä nettipalstoilla kuumina.

Tiibetin mellakoiden seurauksena rasismi ja syrjintä tiibetiläisiä kohtaan näyttää vain entisestään lisääntyvän. Tämä näkynee myös muualla kuin Tiibetissä, koska tiibetiläisiä asuu noin miljoona muissa Kiinan provinsseissa. Pekingissä tiibetiläisiä näkyi erityisesti matkamuistojen myyjinä katujen varsilla, mitä ei voi pitää minään korkeaa kunnioitusta herättävänä duunina.

Toisaalta, Kiinalaisten poliitikkojen lausunnot eivät varmasti auta Dalai Lamaan uskovia tiibetiläisiä rakentamaan rauhaa han-kiinalaisten kanssa. Seuraavassa katkelma Tiibetin korkeimman kiinalaisviranomaisen kommenteista Victoria Times Colonistin artikkelista:


Artikkelissa nostetaan myös esille Tiibetin nuorisoliigan kärsimättömyys kiinalaishallinnon jatkuvien sortotoimenpiteiden edessä. He voisivat olla valmiita väkivaltaiseen vastarintaan, minkä vaihtoehdon Dalai Lama sulkee varmasti niin kauan kuin hän hengellisenä johtajana pysyy.

Toisin sanoen, Kiinan harmonisen yhteiskunnan projekti voi saada pikemminkin lisää haasteita, jos Dalai Lama luopuu vallasta. Hyvin väkivaltaiset ja laajalle levinneet yhteenotot olisi huomioitava moraalinvartijoina toimivissa maissa, kuten USAssa ja EU:ssa, olipa sillä seurauksia kaupankäynnille tai ei.

Zhongnanhain aiemman postauksen linkkien kautta löytyi myös Kiinan virallisen Xinhua-netin uutisointia Tiibetin tapahtumista. Todellisuus on todellakin toinen kuin mitä Hesari meille tarjoilee. Vaikka Xinhuan keräämä lista Kiinan toimia tukevista maista ei koostukaan mistään demokratian ja läpinäkyvän hallinnon kärkimaista, on toisaalta fakta, että ko. maat ainakin paperilla edustavat merkittävää osaa maailman asukkaista.